Nykymetsästäjän toast

Annoksia: 2  ·  Vaikeus: Helppo
Lautasella salaattia ja metson täkkälihasta tehty toast.

Ainesosat

  • 1
    metson tai muun metsäkanalinnun täkkäliha (rintafilee)
  • 2
    paksua viipaletta hyvää leipää
  • Voita paistamiseen

Tattimuhennos:

  • 2 dl
    herkkutatteja (tai muita metsäsieniä)
  • 1
    pieni salottisipuli
  • 0,5 dl
    kermaa
  • Suolaa
  • Mustapippuria
  • Sivusalaatti: Raikasta vihersalaattia makusi mukaan, puolukoita ja loraus vaaleaa balsamicoa.

Valmistus

  1. Ennen vanhaan metsoa riiputettiin narussa ulkona kuistilla tai varastossa. Nykykokki voi saavuttaa saman mureuden ”riiputtamalla” fileitä jääkaapissa (esim. vakuumissa) muutaman päivän ajan ennen paistamista. Tämä syventää linnun aromia.
  2. Ota täkkälihat huoneenlämpöön. Paista ne pannulla voissa (n. 3–5 min per puoli), kunnes sisälämpö on 54–56 °C. Mausta suolalla ja pippurilla. Metson täkkäliha on parhaimmillaan silloin, kun se saa rapean paistopinnan mutta jää sisältä punertavaksi (medium).
  3. Nosta täkät leikkuulaudalle, peitä leivinpaperilla ja liinalla tai kääri folioon ja anna vetäytyä vähintään 10 minuuttia.
  4. Kuullota sipuli ja sienet pannulla voissa. Lisää kerma ja anna hautua matalalla lämmöllä paksuksi muhennokseksi. Mausta kevyesti suolalla ja pippurilla.
  5. Paista leipäviipaleet pannulla voissa molemmin puolin, kunnes ne ovat kullanruskeita ja rapeita.
  6. Leikkaa täkkäliha poikkisyin ohuiksi viipaleiksi ja lado viipaleet juustolla kuorutetulle paahtoleivälle. Lusikoi päälle kermassa haudutetut sienet, tarjoa sivusalaatin kera.

Tarinat & muistitieto

Herkkutatti

Herkkutatti on yksi arvostetuimmista ruokasienistämme, joka tunnetaan pähkinäisestä maustaan ja kiinteästä rakenteestaan. Se on satoisa ja helposti tunnistettava sieni, jota löytyy hyvin myös Itä-Lapin metsistä.

Herkkutatti  ei vaadi esikeittämistä. Se sopii sellaisenaan paistettavaksi, muhennoksiin, keittoihin ja kastikkeisiin.

Pommin varma lintukoira ja uteliaisuus kostautuu

Poikosena kuljin setäni mukana lintumettällä. Setällä oli hyvä koira, Pommi. Kennelnimeltään Varma. Tyypillinen sen aikunen suomenpystykorva, semmonen pikkusen ärhäkkä. Sitä piti vähän varoa. Pommi oli nykypuun mukaan melko laajahakuinen, hakulenkit saattoivat olla kilometrissäkin. Se piirre tuotti joskus haastetta, jos koira löysi linnun kovin kaukaa. Silloin haukku oli vaikea kuulla, se hukkui metsän ääniin. Siihen aikaan ei ollut koiratutkia, mistä olisi voinut nähdä missä koira kulkee, saati nähdä, että se haukkuisi. Korvakuulolla kuunneltiin ja suunnistettiin kohti haukkupaikkaa.

Kuvio oli aina sama. Kun koira löysi linnun ja aloitti haukun, setä otti kiväärin ja lähti haukulle. Minä jäin repun kanssa istumaan ja odottamaan. Kun kuului pamaus, otin repun ja lähdin katsomaan, oliko saalista. Yleensä oli, sillä tyylillä saatiin kymmeniä metsäkanalintuja saaliiksi.

Kerran kuitenkin uteliaisuus vei voiton. Pommi oli löytänyt linnun ja aloittanut haukun, setä lähtenyt hiipimään kohti haukkua ja minä jäänyt repun kanssa istuksimaan ja odottelemaan. Kuuntelin koiran kiihkeää haukuntaa, se kuulosti jopa hieman kiukkuiselta kohteelleen. Katselin muurahaisia puuhastelemassa mättäillä. Korvassa inisi sääski.

Jostain syystä nousin ylös ja lähdin kulkemaan kohti haukkua. Halusin kai nähdä tilanteen omin silmin. Hiippailin ja etsin katseellani koiraa, missä se oikein haukkui? Edessä näkyi tiheä kuusikko. Yhtäkkiä puussa kapsahti ja siiveniskut kertoivat linnun ottaneen jalat alleen. Seuraavaksi minua kohti metsästä saapastelinkin setä kuin myrskyn merkki. ”Mitä sinä poika täällä kävelet? Metto oli minulla hollilla, kun se yhtäkkiä katsoi kohti sinua ja häipyi”, setä manaili ja sätti. Pommikin vaikutti ärtyneeltä, mulkoili minua alta kulmain. Minua hävetti. Toista kertaa en samaan sortuisi.