Karhu (Ursus arctos)
Pyyntiaika: kiintiömetsästys vuosittain alkaen 20.8.
Itäkaira on ollut karhujen koti vuosisatoja, todennäköisesti kauemmin. Ei siis ihme, että seutu on täynnä karhunpyyntiin liittyviä tarinoita. Karhujen kepposteluista riittää tarinoita itäkairassa. Milloin karhu on käynyt pehertämässä lohenpyytäjien kalasaaliit, milloin tonkimassa metsämiesten reput. Alueen kuuluisimpia erämiehiä oli Albert Ikäheimo, eli Ikä-Alpi, joka tunnettiin paitsi taitavana karhunpyytäjänä, myös muiden petoeläinten metsästäjänä.
Pelätty ja kunnioitettu
Karhu on kautta aikojen ollut hahmo, jota on sekä palvottu että pelätty. Suomen suurin petoeläin kantaa mukanaan muinaisia uskomuksia. Kahdelle jalalle noussut karhu muistuttaa etäisesti ihmistä, mikä on ruokkinut kansan mielikuvitusta: on jopa uskottu, että voimakkaimmat noidat kykenivät muuttamaan muotoaan karhuksi. Tämä legenda elää vahvana kaikkialla, missä karhuja tavataan.
Karhulla on suomen kielessä kymmeniä lempinimiä, kuten otso, ohto, mesikämmen ja otava. Uskomuksen mukaan karhun oikeaa nimeä ei saanut lausua ääneen, jottei kutsuisi huonoa onnea tai petoa pihapiiriinsä. Leikkisästi voisi ajatella, että karhun alkuperäinen nimi on aikojen saatossa vaipunut unholaan.
Karhun ja ihmisen yhteiselo ei ole aina ollut sopuisaa. Jo vuonna 1347 karhu luokiteltiin vahinkoeläimeksi, ja tehokkaan pyynnin seurauksena kanta oli 1800-luvulle tultaessa huolestuttavan pieni. Karhun tapa nukkua talviunta teki siitä haavoittuvaisen: jos talvipesä löytyi, karhu oli helppo saalis. Myöhemmin tuliaseiden yleistyminen muutti metsästyksen luonnetta.
Karhunkierros on entisaikojen pyyntitapa
Moni tuntee nykyään sanan Karhunkierros. Se viittaa entisaikojen pyyntitapaan, jossa alkutalvesta löydetty pesä ”kierrettiin” eli merkittiin saartamalla se jäljillä. Kun ruoka loppui kevättalvella pohjoisen asukkailta, metsästäjät palasivat pesälle, herättivät karhun ja kaatoivat sen ravinnoksi.
Tätä kirjoitettaessa, vuonna 2026, Suomen karhukanta on vahva ja elinvoimainen. Metsästys on nykyään tarkkaan säädeltyä ja valvottua. Pesäpyynti kiellettiin lailla vuonna 1993, ja siitä lähtien pyynti on painottunut syksyyn.
Karhunlihaa
Karhunliha on edelleen arvostettua ja oikein valmistettuna erinomainen makuelämys, joka kunnioittaa tätä metsän kuningasta.
Suomessa saaliiksi saadut karhut tutkitaan lakisääteisesti aina trikiinin varalta, minkä vuoksi kotimainen riista on turvallista syödä. Lihan kypsentäminen +70 asteeseen tuhoaa trikiinin.
Kaaleppi Kilpelä muistelee
Ote Kaaleppi Kilpelän muisteluista Lohenkalastusta Nuorttijoella ennen toista maailmansotaa:
Onkihommaa ei ollu ollenkaan. Ei sitä joutanu muuta kuin perkata kaloja ja hakata tuohuspuita. Ei siellä ketään peljätty. Rauhassa sai olla. Tapahtu meille kerran sellainen mutta siihen ei ollut muu kuin karhu syyllinen.
Rajalle kerättiin taas mahottomasti kaloja. Monta tynnyriä, likemmäs tuhannen kiloa. Sinne tuothiin ja talvella veätethiin. Mekin isän kans toimma. Minä isälle, että emmäkö me vie näitä kaloja ylemmäs, emmä pane samaan paikkaan. Isä että mitä se vaikuttaa lähteä viehmään sinne kun tässä on muillakin, sen kun laitamma tuohon kuusen tyvheen. Ne ruukasivat säilöä sinne ja vaikka olis kultasormuksen sinne pannu se säily. Erämaakuri oli kova. Ei saanu ottaa.
Siinä oli kuoskulaisten, nousulaisten ja meilläkin siinä oli kaks isoa toistasaankilon tynnyriä. Karhu oli tullut ja hajottanut, ei se ollut syönyt juuri mitään mutta nostellut ja maistellut palasia. Se oli jättänyt semmosen hajun niihin. Kaikki astiat se oli käännellyt nurin. Siinä oli ainakin kaksi tuhatta kiloa kalaa. Lohia kaikki. Sammalten kanssa se oli sotkenut ne. Olipa tehnyt vielä niinkin että lyönyt sammalia kala-astiat täytheen ja lohipuolikkaita se oli kantanu saan metrin päähän ja hauvannut. Totta se oli varastoinu seuraavaa talvea varten.
Niin täpärällä oli se homma että kun me menimme hakehmaan poroilla niitä kaloja niin me näimmä että nyt täällä on käyty. Niin oli mustat jäljet. Minä sanoin Vitikan Oskarille että kyllä nyt on Ei yhtään ahkiollista saatu kalaa. Ei ees tyhjiä astioita kun se oli yrittänyt nostaa niitä parkkitynnyreitä niin se oli vain repinyt ja hajoittanut. Sen jälkeen kun se oli täyttänyt ne sammaleilla niin oli vielä hypelly ja polkenut niijen päällä. Sammeleetkin oli niin lujassa että kirveellä sai irti.
(Lohenkalastusta Lutto- ja Nuorttijoella, Jarmo Pautamo 1996 )
