Yliluiron ja Uulalan erämaatalot
[1]Ennen Lokan tekoallasta Yli-Luirolta pääsi veneellä Luiroa pitkin muun muassa Ponkun, Korvasen ja Rieston kautta Lokkaan. Vuonna 1967 valmistunut allas kuitenkin katkaisi tämän yhteyden. Nykyään nämä erämaatilat sijoittuvat Lokan tekoaltaan ja Luiron alkulähteen eli Luirojärven välille. Tiloilta katsottuna koilliseen ovat Saariselän tunturijono ja erämaa-alue ja luoteessa puolestaan Nattastunturit. Karttoihin Yliluiron ja Uulalan tilat ilmestyivät vuonna 1925 Maggalan nimellä. Yli-Luiron ja Uulalan nimellä tilat alkoivat näkyä kartoissa vuodesta 1943.[2]
Alue sijoittuu myös vanhaan Sompioon eli alueelle, jota Lokan tapaan hallinnoivat ja asuttivat saamelaiset. Vanhan Sodankylän ja Sompion alueella jokivarret olivat suosittuja asuinpaikkoja jo kivikaudesta lähtien, mutta Uulalan ja Yliluiron tilat olivat Samuli Paulaharjun sanoin “myöhäistä lähtöä, eivätkä vanhaa sompiota.[3]”
Aluelle muutettiin 1900-luvun alussa, kun Yliluiron alajuoksulla sijainnut Kaitmitin uudistalo eli myöhemmin Uulala myönnettiin uudistilaksi vuonna 1910. Perhe muutti taloon vuoden 1913 jälkeen. Aluksi paikalla asuttiin kodassa, mutta ensimmäinen asuinrakennus rakennettiin jo pian silloisen navetan paikalle. Paikalle rakennettiin uusi asuintalo jo 1920-luvulla. Muistitiedon mukaan tämä rakennus olisi rakennettu vasta 1930-luvulla. Yliluiron taloille ei kulkenut tietä ennen jatkosotaa tai sen aikana. Tie ei ole yltänyt paikalle vielä tähänkään päivään mennessä.[4]
Yliluiron ja Uulalan erämaatalot ennen partisaani-iskuja
[5]Vuoteen 1912 mennessä, yhtä henkilöä lukuun ottamatta, kaikki Sompion saamelaiset olivat talollistuneet. Talot olivat suomalaisten hirsimiesten rakentamia tilavia hirsitaloja, joiden pihapiireihin oli rakennettu myös aitat, navetat, ulkohuoneet ja muut tarvittavat lisärakennukset. Syyskesällä 1906 Purnumukassa vieraillut maanmittaaja oli kuvannut porosaamelaisten elintasoa: ”Varakkuutta osoittivat lukuisat uudenaikaiset pyssyt seinillä ja jonkunlaisena jo tänne asti tunkeutuneena eteläisemmän sivistyksen merkkinä oli keskellä tuvan lattiata keinutuoli, jota kuitenkin talonväki piti ylellisyystavarana, koska mieluummin näkyivät istuvan lattialla pitkin seinänvieriä.” Varallisuudesta kertoivat myös maalatut lattiat ja vierasvarasängyt.[6]
Elämäntavan muutos saattoi olla syynä myös porosaamelaisten väkimäärän nousuun. Vuonna 1905 porosaamelaisia oli kymmenen perhettä, joissa oli yhteensä noin 60 jäsentä. Vain viittä vuotta myöhemmin porosaamelaisten määrä oli noussut jo 91:een. Heistä Luirojoella asui kymmenen.[7]
Sompioon muuttaneet porosaamelaiset muodostivat alueella uuden, hyvinvoivan väestöryhmän. Taloudelliset erot olivat suuria tulijoiden ja kantaväestön välillä. Tavallisesti uudisasukas tai Sompion metsäsaamelainen omisti arkiesineistön lisäksi vain muutaman ajohärän ja porovaatimen, ja kuoleman jälkeen perinnöksi jäi velkoja. Köyhiin talollisiin verrattuna porosaamelaiset olivat varakkaita: esimerkiksi Uulalassa asuva perhe mittasi porojensa määrän jängällisinä.[8] Huomion arvoista on myös se, että porosaamelaisnaisilla oli samaan tapaan varallisuutta kuin miehilläkin. Niin ikään suuret ruoka- ja elintarvikevarastot kertoivat varallisuudesta. Muuttaessaan Sompioon porosaamelaiset kuitenkin menettivät vielä Norjan puolella pitämänsä yhteiskunnallisen aseman, jonka he olivat saaneet työskennellessään muun muassa nimismiehinä, opettajina, lautamiehinä ja lukkareina. Suomessa vastaavat pestit kuuluivat suomalaisille.[9]
Uusien tulijoiden ja kantaväestön välille kehittyivät hyvät suhteet. Porosaamelaiset tarjosivat sompiolaisille töitä muun muassa pororenkeinä ja piikoina talollisten myydessä poroperheille erilaisia karjataloustuotteita kuten maitoa ja voita. Yliluiron tilalla olikin töissä suomalainen piika.[10]
Saamelaiset ja suomalaiset kommunikoivat keskenään pääasiassa suomeksi. Vuonna 1890 Pohjois-Sodankylään matkustanut maantieteilijä J.E. Rosberg kertoi Muteniassa olleen vielä ”yhden täysverisen lappalaisen”, joka veljensä kanssa ainoana puhui “lappia” eli saamenkieltä. Tällä Rosberg tarkoitti ilmeisesti vanhaa keminlappia. Sompion porosaamelaiset puhuivat pohjois- ja inarinsaamen ja suomen lisäksi usein myös norjaa – siis neljää valtakieltä. Venäjä ja ruotsikaan eivät olleet Sompion alueella vieraita. Tämä johtui Kutturasta noin 25 kilometrin päässä sijaitsevasta kullankaivuupaikka Kultalasta, missä vartijat ja virkamiehet puhuivat ruotsia ja venäjää. Vieraat kielet eivät siis hätkähdyttäneet niin vanhoja kuin uusiakaan sompiolaisia.[11]
Yliluiron ja Uulalan erämaataloissa elettiin porojen vuodenkierron mukaan. Uulalasta ja Yliluirosta paimennettiin tokkaa Kopsusjoella ja Luirolla. Yksi 1930- ja 1950-lukujen Sompion suurimmista poronomistajista asuikin Yliluirolla.[12]
**
Sota löysi tiensä myös tiettömän taipaleen taakse. Luironvarresta lähdettiin ensimmäisen kerran evakkoon marraskuussa 1939 talvisodan alta. Liikkeelle lähdettiin poroilla ahkioissa. Ensimmäinen evakkotaival vei Pokkaan. Jatkosodan alettua venäläisten pommikoneet ilmestyivät myös Sompion taivaalle. Uulalassa jouduttiin välillä piiloutumaan jopa leivinuuniin.[13]
Yliluiron ja Uulalan erämaatalojen partisaani-isku
[14]Pohjoisessa oli evakuoitu jonkin verran asukkaita kesällä 1943. Esimerkiksi Suonikylän koltat oli siirretty tuolloin kotiseudultaan lännemmäksi Nellimin seudulle. Muitakin kolttaperheitä oli evakuoitu Petsamoon ja Inarin puolelle. Myös Luironvarren erämaataloissa odotettiin evakkoon lähtöä, jonka oli määrä tapahtua perjantaina 20. elokuuta 1943.[15]
Partisaanit ehtivät kuitenkin paikalle ennen evakuoinnin alkamista. Torstaita vastaisena yönä 19. elokuuta Yliluiron talossa herätiin ovelta kuuluvaan koputukseen. Tapahtumahetkellä kotona oli neljä lasta i’iltään vajaasta kolmen viikon ikäisestä vauvasta kuusivuotiaaseen sekä lasten äiti, talon vanhaemäntä, talon isännän eno ja talon 60-vuotias piika. Partisaanit sieppasivat enon kun tämä avasi oven, minkä jälkeen partisaanit ryntäsivät taloon ja ampuivat perheen äidin, joka yritti paeta ikkunasta. Kuusi- ja neljävuotiaat lapset heräsivät siihen, että partisaani oli sytyttämässä taloa tuleen, ja pakenivat noin kilometrin päässä olevaan sukulaistaloon eli Uulalaan. Nämä lapset selvisivät hengissä, mutta partisaanit tappoivat perheen kaksi nuorinta lasta. Enon lisäksi partisaanit ottivat vangiksi piikana työskennelleen 60-vuotiaan naisen, jonka he ampuivat jo alkumatkasta. Naisen jäänteitä ei ole löytynyt vieläkään. Talon vanhaemäntä onnistui pakenemaan neuvokkuutensa ansiosta: hän oli pelännyt partisaanien hyökkäystä jo pitkään ja oli muun muassa laittanut huoneensa ikkunan alle penkin, jotta pääsisi tarpeen tullen sujuvasti pakenemaan. Partisaanien jo hyökättyä hän oli lähdössä ulos talosta mutta avattuaan oven hän huomasi partisaanin seisovan lähellä ovea, selkä oveen päin. Vanhaemäntä veti oven hiljaa kiinni ja jäi odottamaan. Kun liekit ylsivät hänen huoneeseensa, hän pakeni savuisen huoneen ikkunasta ja liikkui pensaiden suojassa joenrantaan. Sieltä hän lähti viemään sanaa noin seitsemän kilometrin päässä olevaan Ponkuun.[16]
Uulalassa olivat hyökkäyshetkellä perheen äiti, alakouluikäinen poika, setä, aikuinen tytär ja rintamalta heinäntekolomalle päässyt aikuinen poika. Aikuiset lapset nukkuivat ladossa, muut talossa. Perhe oli jo illalla kuullut outoja ääniä pihapiirin ympäriltä ja lukinnut yöksi ovet, mutta yhden aikaan yöllä perhe oli herännyt koiran haukkuun. Kun perheen äiti meni ulos tarkistamaan tilannetta, partisaanien tarkka-ampuja ampui hänet kotitalonsa portaille. Perheen setä pääsi pakenemaan ikkunasta ja juoksemaan kauempana olevaan naapuriin. Perheen aikuiset lapset, tytär ja poika olivat havainneet partisaanien tulon ja onnistuivat käsiaseilla ampumalla haavoittamaan yhtä partisaania. Näin he voittivat aikaa ja muu talonväki pääsi pakenemaan. Partisaanit onnistuivat haavoittamaan talon poikaa, mutta tämän onnistui lopulta paeta hyökkääjiä yhdessä sisarensa kanssa toistakymmentä kilometriä pitkän matkan Ahon talolle yövaatteissa ja ilman kenkiä. Uulalan taloa ei sytytetty palamaan.[17]
Kun Yliluirosta paenneet pikkutytöt saapuivat Uulalaan, he näkivät ensimmäisenä talon emännän makaavan talon portailla kuolleena. Niinpä he piiloutuivat navettaan ja huomattuaan partisaanien lähteneen, he palasivat kotiinsa. Saavuttuaan paikalle he näkivät kotinsa palavan. Tytöt yrittivät pelastaa liekkien keskeltä kaksivuotiaan pikkuveljensä, mutta tämä oli poissa tolaltaan ja yritti purra tyttöjä heidän yrittäessä kantaa pikkupoikaa ulos. Myöhemmin tytöt yrittivät sammuttaa kuolleen äitinsä palavia jalkoja.[18]
**
Partisaanit raportoivat myöhemmin tuhonneensa Maggalan varuskunnan, kuten he näitä yksittäisiä taloja keskellä erämaata nimittivät. Tiedustelua johtanut esikuntapäällikkö Semjonov oli raportoinut, että Maggalan varuskunnassa oli kolme asuintaloa, yksi seitsemän lehmän navetta, kaksi varastorakennuksia ja muita rakennuksia sekä kaksikymmentä sotilasta, jotka turvasivat varuskunnassa olevia 10-12 siviiliä. Sotilaat olivat tulleet kylään veneellä noin kilometrin päässä sijaitsevalta vartioasemalta. Päätöksen talojen tuhoamisesta teki partisaanijohtaja Aleksandr Smirnov.[19]
Yliluiron ja Uulalan erämaatalot partisaani-iskujen jälkeen
[20]Lapin sodan päätyttyä selvisi, että saksalaiset olivat polttaneet Yliluiron perheen talon Vuotsossa. Perhe menetti kaiken, mutta palasi kuitenkin Luiron varteen kotitilalleen. Ensin tilalle nousi pieni mökki perheen väliaikaiseksi asumukseksi siksi aikaa, että uusi talo saatiin rakennettua edellisen talon raunioille. Neuvostoliittoon viety mies oli vankina reilun vuoden ja palautui sotien päätyttyä Suomeen.[21]
Uulalan erämaatalo on Mutenian kylän ohella muistuma Lokan tekoaltaan alle jääneestä Sompion lapinkylän saamelaisasutuksesta. Uulalan päärakennus on lähes ainoa uudistalo, joka säästyi sekä Lapin sodalta että Lokan tekoaltaalta. Sen pihapiirissä on säilynyt vain päärakennus, joka rakennettiin 1920-luvulla, mutta pihapiiriin on siirretty rakennuksia naapurissa sijainneessta Yliluiron tilalta sekä rakennettu kaksi saunaa. Ensimmäinen sauna valmistui vuonna 1978, ja samassa yhteydessä Yliluirosta siirrettiin Uulalaan halkoliiteri. Toinen sauna valmistui vuonna 2001.[22]
Nykyään Uulala on Sodankylän kunnan omistuksessa ja sitä hallinnoi Sompio-seura. Vuonna 1926 maamiesseurana toimintansa aloittanut ja elokuussa 1970 kotiseutuyhdistykseksi muuttunut Sompio-seura esitti vuonna 1975 Kemijoki Oy:lle, että se luovuttaisi hallussaan olevan Uulalan seuralle retkeily- ynnä muuhun käyttöön. Seuran tarkoituksena oli ennen kaikkea säilyttää rakennus ja pitää se kunnossa. Kemijoki Oy suostui seuran ehdotukseen ja luovutti Uulalan Sompio-seuran käyttöön vuonna 1976. Seura maksoi tilasta nimellisen vuokran.[23]
Uulalan omistus siirtyi Sodankylän kunnalle vuonna 1978 ja vuonna 1980 Sompio-seura sai kunnalta Uulalan hallintaoikeuden. Siirron yhteydessä tehdyllä sopimuksella haluttiin säilyttää paikallista rakennuskulttuuria ja Sompio-seura onkin onnistunut rakennusperinnön vaalimisessa. Vuonna 2010 Uulala sai Lapin Rakennusperinneyhdityksen myöntämän Hurrikas-palkinnon, joka myönnetään kohteelle, jossa on ansiokkaasti vaalittu rakennusperinnettä.[24]
Kylät
