Seitajärvi
[1]Seitajärven kylä muodostuu neljästä pihapiiristä, joista yksi sijaitsee hieman erillään muista. Kylään johtava tie numero 19905 nimettiin museotieksi vuonna 2010.[2] Esityksissä Seitajärventien nimeämisestä museotieksi nostettiin esiin kylään heinäkuussa 1944 tehdyt partisaanihyökkäykset, niiden historiallinen arvo ja kylän tunnettuus nimenomaan partisaanien uhrien muistopaikkana.[3]
Seitajärvestä ei ole tehty yhtenäistä historiallista selvitystä, mutta kylästä tiedetään kuitenkin jonkin verran. Seitajärvi on ollut kivikautinen asuinpaikka sekä palvospaikka, mikä näkyy kylän lähellä olevien paikkojen nimistössä. Seitoja on ollut ainakin Seitajärven pohjoisosassa Seitaniemessä sekä Arajärven Siyliöjoen suussa sijaitsevan lapinkentän vieressä Sienisokassa.[4]
Seitajärven kulttuurihistoriallinen arvo on suorastaan poikkeuksellinen. Kylästä löytyy lukuisia kulttuurikerroksia, joista varhaisimmat löydökset ovat kivikaudelta. Ne viittaavat siihen, että alueella on ollut asutusta jo ainakin 5 000 vuotta sitten. Kylään johtavan Seitajärventien varressa on lukuisia peuranpyyntikuoppia, jotka ovat peräisin varhaiselta metallikaudelta eli 3 500 – 1 700 vuotta sitten. Alueelta on löydetty myös hautoja, palvospaikkoja ja asuinkenttiä.[5] Nämä Kurisijan ja Keijitsan kentät sijaitsevat Seitajärven koillisrannalla noin 200 metrin päässä toisistaan, ja niiltä on löydetty jäänteitä ihmisten toiminnasta ja varhaisesta maataloudesta ainakin 1700-luvulta lähtien. Kenttiin on yhdistetty Sodankylän kirkonkirjoissa vuosina 1731-1739 mainitut Johan Kurisia ja Hans Keitsa (Kejets, Keitsä).[6]
Ennen suomalaisasutusta Seitajärveä asuttivat pääasiassa metsäsaamelaiset, jotka hankkivat toimeentulonsa poronhoidolla, metsästyksellä ja kalastuksella.[7]
Ensimmäiset suomalaiset saapuivat nykyisen Savukosken alueelle Tenniöjokea pitkin 1680-luvulla. Tästä seurasi, että metsäsaamelaisten ja uudisasukkaiden elinkeinot alkoivat sekoittua keskenään: saamelaiset omaksuivat karjanhoitoa ja maanviljelystä, uudisasukkaat poronhoitoa. Uudisasutus eteni neljässä noin puolen vuosisadan mittaisessa jaksossa. 1700-luvun alusta sen puoliväliin saakka verosavujen määrä jopa laski. Tätä seurasi voimakkaan kasvun kausi, joka katkesi 1800-luvun alun katovuosiin. Vilkkaimmillaan uudistiloja perustetiin noin 1850-1870-luvuilla, jonka jälkeen asutustoiminta jälleen hiipui.[8]
Seitajärvi ennen partisaani-iskuja
[9]Metsästyksen, kalastuksen ja poronhoidon lisäksi leipää levennettiin maanviljelyllä. Perunaa kasvatettiin Sompiossa ja Kemikylässä vuodesta 1844 lähtien. Seitajärvellä oli toiminnassa ohraa ja rukiita jauhava mylly Arajärven kupeessa olevassa Hietaojassa 1870-luvulta aina 1900-luvun alkuun saakka. Mylly oli yksi Sodankylän alueen 54 jauhomyllystä, joista jokainen oli luvaton.[10] Maataloutta Kemikylässä vauhditti vielä maatalousneuvontatyö, joka oli saavuttanut Keski-Lapin 1800-luvun loppupuolella. Toiminta pääsi kunnolla käyntiin, kun Kittilässä perustettiin huhtikuussa 1906 Lapin maatalousseura, johon kemikyläläisetkin innokkaasti liittyivät.[11]
Vuosisadan vaihteessa poronhoito oli merkittävä toimeentulon lähde Kemikylässä ja vuosina 1908-1912 Sodankylän alueen paliskunnista Kemikylässä oli eniten poroja: jokaisena mittausvuonna määrä oli yli 10 000 poroa. Huippuvuosi oli 1908, jolloin Kemikylän paliskunnassa oli 13 381 poroa. Kemikylän tilallisista vain yksi oli poroton.[12]
Poronhoidosta koitui kemikyläläisille vähintään 15 prosentin voitto – voittoprosentti olisi yltänyt jopa 25:een, ellei “venäjän lappalaiset varastaisi ja hävittäisi keskimäärin 500 a 600 poroa vuosittain”, kuten elokuussa 1893 Sau-Kaaperin talossa pidetyssä todettiin. Muusta pitäjästä poiketen Kemikylässä harjoitettiin poronhoitoa hieman toisin kuin muualla pitämällä porot muun muassa syksyisin kiekerössä eli hihnassa. Samoin porot vedettiin syksyisin aitoihin, jossa ne erotettiin heti. Samoin kevään vasotukset hoituivat hihnassa. Jokainen myös hoiti ja paimensi poronsa yksin tai jonkun toisen porollisen kanssa. Kuten muuallakaan Sodankylän pitäjän alueella, myöskään Kemikylässä ei vielä 1800-1900-lukujen vaihteessa käytetty porokoiria.[13]
Vuosisadan vaihteessa koitti jo vuosia odotettu isojako, joka ei ollut päässyt alkamaan muun muassa vielä 1881 pidetyssä kokouksessa, jossa sitä vastustettiin, koska “voipi tulla lannan verot, sotamiesten otot ja muut rasitukset.” Savukoskella puolestaan pitäjän isännät anoivat omille mailleen isojakoa vuonna 1896. Isojako hajotti Vanhan Sompion useaan osaan. Seitajärven viereinen Arajärven tila liitettiin Tanhuaan.[14]
Jatkosodan aikana Seitajärvellä oli viisi omavaraista taloa, joiden asukkaat viljelivät maata ja harjoittivat porotaloutta toimeentulonsa turvaamiseksi.[15] Kylän luoteispäässä oli kolme taloa, joiden asukkaat olivat peräisin samasta perheestä. Näistä taloista vajaan kilometrin päässä pohjoisessa, Siyliöjoen varressa, oli yksi ja kaakkoiskulmassa erikseen vielä yksi talo. Jatkosodan aikana kylään ei vienyt vielä maantietä, vaan kulkuvälineinä toimivat veneet, hevoset ja porot.[16]
Seitajärven partisaani-isku
[17]Poljarnik ja Bolshevik saapuivat asemiinsa lähelle Seitajärveä neljä päivää ennen hyökkäystä. Osastot tekivät tilapäisen tukikohdan Porkkaharjun lähistölle ja käyttivät hyökkäystä edeltävät päivät huolelliseen tiedusteluun: Seitajärvestä tehtiin tarkka peitepiirros ja pikakiväärien paikat määrättiin etukäteen.[18]
Koirat havahtuivat partisaanien liikehdintään kolmen aikaan yöllä 7. heinäkuuta ja aloittivat haukun. Kylän kahdeksanhenkisen kenttävartion vartiopäällikkö lähetti yhden aliupseerin ja yhden sotamiehen tiedustelemaan tilannetta läheiseen metsään. Partisaanit ottivat sotamiehen vangiksi ja ampuivat aliupseerin. Tiedustelemaan lähettänyttä vartiopäällikköä partisaanit haavoittivat vaikeasti. Näiden tapahtumien jälkeen partisaanit hyökkäsivät: vihollisosastot olivat jakaantuneet ryhmiin niin, että ne olivat saartaneet kylän kolmesta suunnasta. Kenttävartion jäljelle jääneet kuusi sotilasta sekä yksi siviilinuorukainen puolustivat kylää noin tunnin ajan viittä-kuuttakymmentää partisaania vastaan. Kyläläisillä ei siis ollut juurikaan mahdollisuuksia paeta.[19]
**
Kylän viidestä kotitaloudesta yksikään ei selvinnyt ilman raskaita menetyksiä. Partisaanit ottivat osan kyläläisistä vangiksi ja veivät mukanaan. Osan vangeista partisaanit veivät noin neljän kilometrin päässä sijaitsevalle Paavonmaalle ja teloittivat heidät siellä, osa kuoli partisaanien luoteihin yrittäessään paeta. Osa Arajärven pohjois- ja Seitajärven eteläpuolelle paenneista kyläläisistä pelastui.[20]
Yhdestä, muista taloista hieman erillään olevasta talosta juostiin paljain jaloin ja yöpuvussa 12 kilometrin matka tietöntä taivalta Värriölle, josta lähdettiin saman tien ylittämään Värriöjärveä ja tekemään ilmoitus kenttävartiolle. Sieltä tieto välitettiin Savukosken Saunakankaalle, missä sijaitsi partisaanitorjuntaa varten perustettu Erillisosasto Savukoski.[21]
Kylän toisesta talosta, joka myös sijaitsi muista taloista hieman Arajärven suuntaan kauempana, paettiin suoraan Tanhuaan saakka. Kolmannesta, keskellä kylää olevasta talosta osa väestä pelastautui pihapiirin kivinavettaan. Neljännen talon asukkaista osa selviytyi piiloutumalla talliin. Viidennen talon toipumislomalle saapunut poika todisti haavoittuneena ojanpohjalta, kuinka partisaanit lähtivät viemään hänen perhettään ja muita kyläläisiä kohti metsää. Vangiksi otetut kyläläiset oli asetettu jonoon niin, että joka toisena kulki seitajärveläinen ja joka toisena partisaani. Vain kaksi pienintä sisarusta saivat pitää toisiaan kädestä.[22]
**
Partisaanit veivät kyläläiset Paavonmaahan, missä he sitoivat kyläläisten silmät kylästä ottamillaan pyyhkeillä ja komensivat heidät maahan istumaan. Ennen teloituksia partisaanit mahdollisesti raiskasivat naiset ja tytöt. Ruotsalaiset sotilaslääkärit suorittivat myöhemmin lääketieteellisen tutkimuksen ruumiille suomalaisten pyynnöstä, mutta ne olivat ehtiä mädäntyä niin, että raiskauksia ei voitu varmistaa.[23]
Paavonmaan teloituksista selviytyi hengissä kahdeksanvuotias tyttö. Selviytyminen oli pienoinen ihme, sillä partisaani lävisti tytön rinnan pistimellään. Pisto ohitti kuitenkin tytön tärkeät elimet ja hän säilyi hengissä, kunnes partisaaneja takaa-ajavat suomalaisjoukot saapuivat paikalle.[24]
Partisaanien hyökkäyksissä myös katosi ja jäi kadoksiin ihmisiä. Seitajärven iskussa kadonneiden Eliisi ja Valtteri Ollilan sekä sotamies Matias Niirasen jäänteet löydettiin vasta vuosikymmenien kuluttua Sallan Naruskalta Kierotharjulta. Eliisi Ollilan ja Matias Niirasen luita löydettiin vuonna 1963. Jäänteet varmistettiin heille kuuluvaksi kesäkuussa 2006. Valtteri Ollilan jäänteet löydettiin heinäkuussa 2006.[25]
**
Erillisosasto Savukoski sai ilmoituksen hyökkäyksestä kello 5.30 aamulla. Miehet lähtivät liikkeelle vartin sisällä ilmoituksesta, mutta partisaaneilla oli jo kolmen, neljän tunnin etumatka. Aamukahdeksaan mennessä Seitajärven kylä oli liekeissä.[26] Partisaanit olivat miinoittaneet pakoreittinsä ja siten onnistuivat hidastamaan takaa-ajajiaan: yksi erillisosaston miehistä astuikin miinaan.[27] Takaa-ajajat olivat kuitenkin sitkeitä ja saavuttivat partisaaneja. Paria yhteenottoa lukuunottamatta partisaanijoukot onnistuivat kuitenkin pakenemaan takaisin itärajan taakse.[28]
Hyökkäystä seuraavana päivänä lauantaina 8. heinäkuuta tieto tavoitti myös pääkaupungin päättäjät maaherra Kaarlo Hillilän ilmoittaessa tapahtuneesta puhelinsanomalla ulkoasiainministeriöön. Sieltä tieto välitettiin myös pääministerille ja puolustusministerille.[29]
Seitajärvi partisaani-iskujen jälkeen
[30]Sodan päätyttyä osa seitajärveläisistä palasi kotikyläänsä ja aloitti jälleenrakennuksen. Nykytilanne on kuitenkin se, että kylässä ei ole enää vakituista asutusta, joskin kesäaikaan kylä houkuttelee lomanviettäjiä.[31] Seitajärvestä on tullut kuitenkin koko Lapin partisaanituhojen muistopaikka.[32] Seitajärven partisaani-iskujen uhreille on perustettu neljä muistomerkkiä tai -taulua.
Ensimmäinen, professori Ensio Seppäsen suunnittelema muistomerkki paljastettiin 15. heinäkuuta 1979 kylän länsipuolelle, paikalle, johon partisaanit kokosivat kyläläiset ennen heidän viemistään Paavonmaalle. Muistomerkin liekit kuvaavat hyökkääjien aiheuttamaa tuhoa ja sen linnut puolestaan symboloivat lähtöä ja vapautta kuoleman kautta.[33]
Toinen muistomerkki on seitajärveläisten itse suunnittelema ja sijaitsee Paavonmaassa. Luonnonkivestä tehty muistomerkki paljastettiin 7. heinäkuuta 1990. Heinäkuun 7. päivä vuonna 2001 paljastettiin vielä yksi muistomerkki partisaanien vangiksi ottamien Eliisi ja Valtteri Ollilan muistoksi. Muistomerkin perusti Lapin sotilaspoikien perinnekilta ry ja se sijaitsee Eliisi ja Valtteri Ollilan kotitalolla.[34]
Heinäkuun 12. päivä 2024 paljastettiin muistotaulu Eliisi ja Valtteri Ollilan sekä sotamies Matias Niirasen murhapaikalle Sallan Kierotharjun maastoon. Paikalla oli Jääkäriprikaatin valmiusyksikkö ja Lapin Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen etsintäryhmä.[35]
Jääkäriprikaatista on suoritettu useampia kaukopartiomarsseja partisaani-iskujen uhrien ja Erillisosasto Savukosken muistoksi. Tätä kirjoittaessa viimeisin marssi suoritettiin 8.-13. heinäkuuta 2025. Marssi seurasi Erillisosasto Savukosken luutnantti Olavi Alakulpin ja hänen joukkojensa takaa-ajoreittiä Seitajärveltä aina Tuntsan erämaahan, Tulppiojoen tasalle asti. Marssi huipentui pikamarssiin Kuskoiva-tunturin huipulle. Matkaa marssille kertyi viiden päivän aikana noin 150 kilometriä.[36]
Kylät
