Kuosku
Kuosku on Tenniöjoen varressa ja Savukosken kunnassa sijaitseva kylä noin 14 kilometrin päässä Savukosken kirkonkylästä Sallaan päin. Kuoskun asutus asettuu nauhamaisesti Tenniöjoen varteen, joen molemmille puolille, ja kylästä avautuvat avarat näkymät kylää ympäröiviin tunturi- ja vaaramaisemiin. Kuosku on lappilaisittain tyypillinen jokivarsikylä, jonka asutus sijaitsee jokitörmällä avoimessa viljelysmaisemassa. Kuosku kuuluu valtakunnallisesti arvokkaisiin maisema-alueisiin.[1]
Tenniöjoen varressa näkyy jääkauden jälkiä, jotka ovat peräisin jäätikön sulamisvesien kerrostamasta sorasta ja hiekasta, joista on kerrostunut jyrkkäpiirteinen ja profiililtaan paikoin terävä harjujakso. Kuoskun kylää ympäröivät soraiset ja mäntyiset Myllyharju ja Marjaharju. Harjujen pohjoisella puolella on Marjavaara, eteläpuolella Kuoskunselkä ja Kuoskunvaara, taaemmas jäävät vielä Akanvaara ja Vuotostunturi. Joen itärannalla on säilynyt muutama peräpohjalaiseen tyyliin sijoitettu pihapiiri, joita ympäröi rantaan saakka ulottuvat peltoaukeat. Suurin osa kylän pihapiireistä sijaitsee joen koillispuolella.[2]
Kuoskun kylästä on löydetty Suomen vanhimmat rauta-aseet, jotka on ajoitettu 400-300-luvulle eaa. Löydöt ovat kaksi käyrää rautatikaria, jotka yhä edelleen kuuluvat Lapin tunnetuimpiin arkeologisiin löytöihin. Tikarit löydettiin vuonna 1961 Kuoskun Sillankorvan tilalta ja ne ovat peräisin Itä-Venäjältä, Kamajoen alajuoksulta. Esineet löydettiin läheltä jokirantaa ja kyseessä on ollut todennäköisesti kätkö. Löytö todistaa, että Tenniöjoki on ollut merkittävä kulkuväylä jo varhain.[3]
Viime vuosisadan alun pääasiallisista elinkeinoista eli maanviljelyksestä sekä karja- ja porotaloudesta ainoastaan porotalous on edelleen keskeinen elinkeino. Kunnassa oleva Kemin-Sompion paliskunta on Suomen suurin, joten porotalous on myös kulttuurisesti merkittävä. Nykypäivänä porotalous antaa osatuloja vajaalle 200 poronomistajalle. Porotalouden lisäksi Kuoskussa harjoitetaan lypsy-, lihakarja- ja lammastaloutta.[4]
Kuosku ennen partisaani-iskuja
[5]1900-luvun alussa Kuoskusta lähdettiin käymään rippikoulu Sodankylässä, minne matka taitettiin kävellen. Kiertokoulua kuoskulaiset lapset saivat kuitenkin käydä kotikylässään, kunnes vuonna 1926 kylään saatiin kansakoulu. Koulu toimi supistettuna aina sodan alkamiseen saakka. Opetustoiminta Kuoskussa alkoi kuitenkin jo vuonna 1924 yhden opettajan voimin ennen koulurakennuksen valmistumista. Sotien jälkeen koulu sai toisenkin opettajan. Kuoskuun rakennettiin maantie 1930-luvulla, jolloin myös postiauto alkoi kulkea.[6]
Talvisodan aikana Kuoskusta kuten muistakin Savukosken kylistä jouduttiin lähtemään evakkoon, koska Neuvostoliitto hyökkäsi Sallan suunnalta. Suomalaiset joukot polttivat kylän poltetun maan taktiikkaa noudattaen vaikeuttaakseen voimalla hyökkäävän Neuvostoliiton etenemistä. Kesällä 1941 Kuoskussa jälleenrakennettiin kylää ja useiden tuhoutuneiden asuintalojen tilalle oli saatu rakennettua vähintään väliaikaisasumuksia.[7]
Jälleenrakennustyöhön sekoittui kuitenkin pelkoa uudesta sodasta. Erityisesti Pohjois-Suomessa uuden sodan alkamisesta oltiin esimerkiksi 25.6.1941 julkaistun mielialakatsauksen mukaan suorastaan varmoja. Tyypillisen alueella kuullun lausunnon raportoitiin olevan: ”Saksalaiset kuljettavat heiniä ja polttoainetta Märkäjärvelle[8]; kansa tietää, ettei sieltä päästä Petsamoon vaan Venäjälle.”[9] Samoin kuoskulaiset olivat huomanneet useaan otteeseen vieraiden jättämiä jälkiä kylän ympäristössä. Pohjoisessa siviiliväestö tiesi partisaanien liikehdinnästä heti sodan alusta ja pelkäsi iskuja rintaman selustassa. Tämä pelko oli tiedossa myös sodan johdolla ympäri Suomea sijoitettujen mielialatarkkailijoiden raporteista. Elokuun 7. päivä 1941 raportoitiin desanttipelkoa esiintyvän paikkakunnilla, joilla ”näitä on jouduttu pitempään pyydystämään”. Raportti jatkui kertomalla, että maaseudulla esiintyy ”desanttipsykoosia”, joka raportin mukaan tarkoitti, että ”erilaisia enemmän tai vähemmän luonnollisia ilmiöitä luullaan desanteiksi.”[10]
Kuoskun partisaani-iskut
[11]Partisaanit aloittivat hyökkäyksensä sieppaamalla kaksi Marjavaarassa mustikassa ollutta kuoskulaista 2. syyskuuta 1941. Heitä oli kuulusteltu ennen teloitusta, mutta ainakin toinen siepatuista valehteli kaikesta, alkaen omasta nimestään. Partisaanit teloittivat siepatut samana iltana kello kymmeneltä illalla ja piilottivat ruumiit metsään. Partisaanit olivat piileskelleet Kuoskun lähistöllä ja moni kyläläinen oli havainnut heistä erilaisia jälkiä. Esimerkiksi marjastajat olivat nähneet asentopaikan jälkiä ja haistaneet mahorkanhajua. Kuoskun takana Pyhäjoella sijaitsevasta Alatammen päiväläiskämpästä löytyi tyhjiä lihapurkkeja ja venäjänkielisiä sanomalehtiä, lisäksi kämpän ovipönkkä oli pois paikaltaan. Alatammen kämpän löydöksistä ilmoitettiin 2. syyskuuta ja paikalle luvattiin lähettää sotilaita mahdollisimman pian.[12]
Apu ei kuitenkaan ehtinyt ajoissa ja hyökkäys alkoi 3. syyskuuta 1941 aamuyöstä kolmen aikaan. Kuoskulaiset perheet heräsivät ääniin ja alkoivat paeta miten parhaiten taisivat. Osa kyläläisistä pakeni paljain jaloin, vaikka yö oli kylmä ja maa paikoin kuurassa, osa oli valmistautunut pakkaamalla pakolaukun etukäteen.[13]
Kylässä oli tuolloin reilut parikymmentä kotitaloutta, joista osa asui erilaisissa väliaikaisrakennuksissa, koska talvisodan aikana osa rakennuksista oli poltettu. Osa kuoskulaisista nukkui myös aitoissa, riihessä tai naapurissa kuka mistäkin syystä: taloissa oli muun muassa kotiapulaisia tai muita tilapäisiä työntekijöitä. Juhannuksen aikaan alkanut jatkosota oli vienyt kylän parhaassa iässä olevat miehet rintamalle ja jättänyt kylään naiset, lapset ja vanhukset huolehtimaan töistä. Kuoskussa oli varauduttu sodan lähestymiseen muun muassa syventämällä perunakellareita ja vahvistamalla niitä pommisuojiksi. Tarpeellisia tavaroita oli piilotettu kellareihin ja kauempana oleviin niittylatoihin kaiken varalta.[14]
Vihollisjoukot yllättivät käytännössä koko kylän kesken unien, joten iskua seurasi kaaos ihmisten pyrkiessä pakoon ja suojaan. Partisaanit sytyttivät useita rakennuksia tuleen, joista nouseva savu näkyi Savukoskelle saakka, missä ilmavartiotornissa olevat kaksi ilmasuojelulottaa tekivät hälytyksen nähtyään taivaalle nousevan savun. Uutinen hyökkäyksestä ehti myös Pelkosenniemelle, josta paikan päälle lähti lääkäri ja terveyssisar.[15]
Avun ollessa vielä matkalla Kuoskuun, kyläläiset pelastautuivat miten parhaiten taisivat. Osa kuoskulaisista piiloutui perunakellarista tehtyyn pommisuojaan, kolmisenkymmentä pakeni Hairastamo-ojalla olevaan taloon ja osa hankkiutui joen yli tavalla tai toisella. Suurin osa uhreista kuoli heti hyökkäyksen alettua heidän juostessaan talosta toiseen varoittamaan naapureitaan ja muita kyläläisiä. Hyökkäys keskeytyi kun Nousun suunnasta kuului auton ääni, jota partisaanit säikähtivät ja lähtivät pakoon.[16]
Tässä vaiheessa selustaan ei ollut järjestetty minkäänlaista partisaanitorjuntaa muun muassa siksi, että rintama oli Sallan suunnalla siirtymässä kohti itää. Takaa-ajosta luovuttiin myös sen takia, että riittämättömän varustautumisen takia takaa-ajo-osaston kokoaminen ja aseistaminen sekä sen johtamisen järjestäminen olisivat vieneet liikaa aikaa.[17]
Tämä hyökkäys ei jäänyt Kuoskussa ainoaksi. Syyskuun 7. päivä 1942 partisaanit hyökkäsivät reilun viiden kilometrin päässä sijaitsevalla Golgatanmäellä suomalaisen kuorma-auton kimppuun. Hyökkäyksessä kuoli 22-vuotias nainen ja kaksi 17-vuotiasta poikaa. Niin ikään Kuoskusta itään sijaitsevalla Pyhäjoen sillalla partisaanit räjäyttelivät ja aiheuttivat muuta tuhoa useaan kertaan.[18]
Kuosku partisaani-iskujen jälkeen
[20]Hyökkäyksen jälkeen ihmiset palasivat takaisin kylään ja asettuivat aluksi kylän eteläpuolen polttamatta jääneisiin rakennuksiin. Varovaisuus lisääntyi välittömästi kuoskulaisten keskuudessa syyskuisen hyökkäyksen jälkeen. Ihmiset kerääntyivät öiksi nukkumaan yhdessä, koska yhdessä oli helpompi pitää vahtia. Kuoskulaisten neuvokkuus ja yhteistyö estikin myöhemmin samana syystalvena partisaanien toisen tuhoyrityksen. Eräässä tuholta säästyneessä talossa oli yöpymässä muiden talojen väkeä, kun osa kuoskulaisista oli nähnyt vieraita miehiä Tenniöjoen vastarannalla. Kylän miehiä, osa aseistettuna, lähti paikalle ja saattoivat oudot kulkijat taloon. Yksi lähti viemään sanaa Savukoskelle ja naiset sekä lapset pakenivat kamarinikkunasta. Vieraita vartioitiin kunnes Savukoskelta saapui ryhmä sotilaita paikalle ja pidättivät partisaaneiksi osoittautuneet kulkijat. Kuulusteluissa selvisi, että heidän tarkoituksenaan oli tuhota Kuoskun kylän eteläpuoli.[21]
Kuosku poltettiin sotavuosina kaiken kaikkiaan kolme eri kertaa. Ensin talvisodassa, sitten partisaani-iskussa syyskuussa 1941 ja vielä kerran Lapin sodassa, jota pakoon kuoskulaiset lähtivät evakkoon Kalajoelle Kärkisen kylään. Yksi evakkoon lähteneistä lapsista oli Seppo Marjala, joka oli tuolloin vasta puolitoista vuotias. Marjala kertoo, ettei hänellä ole juurikaan muistikuvia tuosta ajasta, lukuun ottamatta hämärää aavistusta eräästä isokokoisesta Jaakosta.
Kuoskulaiset palasivat kotikyläänsä kesän 1945 aikana. Jäljellä ei ollut paljon mitään. Asuttaviksi kelpaavia paikkoja oli lähinnä kellareita ja maitohuoneita. Aluksi rakennettiin mistä tahansa, mikä pysyi edes jollain tapaa pystyssä. “Huonoista vehkeistä piti ensin rakentaa”, Marjala sanoo.
Aluksi väliaikaisasumukset rakennettiin niin, että niissä asuivat sekä eläimet että ihmiset. Yhdessä pihassa asia oli ratkaistu niin, että eläimet asuivat ala- ja ihmiset yläkerrassa. Marjala muistaa myös erään paikan, johon oli onnistuttu siirtämään jokin vanha hirsirakennus jostain. Siellä niukka tila oli jaettu niin, että eläimet olivat rakennuksen toisessa ja ihmiset toisessa päässä.
Marjalan perhe asui aluksi puoleksi maahan kaivetussa korsussa. Marjala muistaa, kuinka yhdessä nurkassa oli piisi ja toisessa nurkassa komero. Ikkunoita oli yksi ja sänky oli laitettu peräseinälle. Kuistikin oli, ja siinä ruokakomero.
“Tilaa oli rapiat kolme kertaa kolme metriä. Siinä asui meidän kuusihenkinen perhe”, Seppo Marjala sanoo.
Kun jokin väliaikainen asumus oli ensin saatu pystyyn suojaksi sekä ihmisille että kotieläimille, ensimmäisenä listalla oli rakentaa navetta. “Eläimethän ne piti saada ensin suojaan”, Marjala muistaa.
Jälleenrakennusajasta on jäänyt Marjalalle paljon muistoja. Erään kerran kylään tuotiin Rovaniemeltä saakka sirkkeli. Sirkkelimiehelle sattui sitten vahinko, kun hän alkoi pienessä maistissa näyttää kylän pojille, kuinka sirkkeliä käytetään: lopputuloksena oli kaksi irronnutta sormenpäätä, jotka sujautettiin taskuun ennen lääkäriin lähtöä.
Mieluisa oli myös ensimmäinen muistiin tallentunut joulu, kun Marjala oli neljävuotias. Perhe asui vielä tuolloin korsussa. Joulupukki toi nuorelle Marjalalle lahjaksi vasaran ja muutamia nauloja, joita Marjala muisteli naulanneensa puupölkkyyn kuin iso poika ainakin. Myöhemmin, kun kylässä ahkerasti talkoillen rakennettiin uusia taloja, Marjala laittoi lahjaksi saamansa vasaran taskuunsa ja lähti talkoopaikalle, valmiina töihin kuten muutkin. Ikää oli viisi vuotta.
Marjala muistaa ensimmäisestä joulustaan myös katastrofin ainekset. Kun joulupukki astui sisään, Marjala istui tämän viereen. Marjalan pikkusisko, tuolloin vajaa kolmivuotias, istui puolestaan veljensä viereen. Sattui niin, että siskon vieressä oli joulukuusi elävine kynttilöineen. “Ne sitten tarttuivat siskon esiliinaan ja hiuksiin”, Marjala kertoo. Alkanut palo saatiin kuitenkin nopeasti sammutettua ilman suurempia vahinkoja.
[22] Myös partisaanien ennen hyökkäystä siepatuille uhreille on oma muistomerkkinsä paikalla, jossa heidät murhattiin.[23] Löytöpaikalla voi tarkkasilmäinen myös nähdä mäntyyn viilletyn ristin. Sen teki siepattujen uhrien jäänteet löytänyt.[24]Kylät
