Partisaani-iskujen kohteena Itä-Lappi ja Sodankylä
Tämä sivukokonaisuus on laadittu osana Partisaani-iskujen uhrien muisto -hanketta, jonka tavoitteena oli tallentaa ja tehdä saavutettavaksi tietoa jatkosodan aikaisista partisaani-iskuista Itä-Lapissa ja Sodankylässä. Sivusto kokoaa yhteen tietoa niistä kylistä ja yhteisöistä, joita iskut koskettivat, ja tarjoaa taustaa alueen tapahtumien ymmärtämiselle.
Kokonaisuudessa keskitytään viiteen kylään – Yliluiro, Lokka, Seitajärvi, Kuosku ja Hautajärvi – joiden siviiliväestö kohtasi alueen partisaani-iskuissa suurimmat menetykset. Kyläkohtaiset kuvaukset etenevät ajallisesti kylän arjesta ennen iskuja hyökkäysten tapahtumiin ja sodan jälkeisiin vuosiin. Aloitussivulla avataan lisäksi partisaanitoiminnan taustoja, iskuihin liittyviä jälkivaikutuksia sekä aiheeseen liittyvää lisäluettavaa.
Tiedot hankkeelle on koostanut ja kyläprofiilit kirjoittanut tietokirjailija Jonna Pulkkinen.
Hanketta ovat tukeneet myös yksityiset tahot: Mestarin Kievari, Pekka Iivari ja Kemijärven Yrittäjät ry.
Ellei toisin mainita, sivujen sisältö: © Itä-Lapin kuntayhtymä / Partisaani-iskujen uhrien muisto -hanke (CC BY 4.0).
Kylät
Partisaani-isku (kuolonuhreja)
Yksittäisiin siviileihin kohdistunut partisaaniväkivalta
Hankealue
Partisaanitoiminnan taustat
Neuvostoliiton partisaanijoukot surmasivat 182 tunnistettua siviiliä jatkosodan aikana hyökkäämäällä Lapissa ja itärajan tuntumassa sijainneisiin yksinäistaloihin ja erämaakyliin tutkija Maria Lähteenmäen sanoin Petsamosta Sodankylään ja Savukoskelta Ilomantsiin. Suurin osa uhreista oli naisia, lapsia ja vanhuksia. Kaiken kaikkiaan 35 venäläistä partisaaniosastoa iski erilaisiin kohteisiin viitisenkymmentä kertaa. Neuvostopartisaanit olivat Josif Stalinin käskystä perustettuja joukkoja, jotka tekivät tuhoamis- ja tiedusteluretkiä Suomen puolelle.[1]
Yhdessä partisaanijoukkuessa oli yleensä pari-kolmekymmentä henkilöä, sekä miehiä että naisia. He eivät olleet puna-armeijan sotilaita vaan yleensä kommunistisen puolueen toiminnassa ansioituneita henkilöitä. Partisaaneille avautui kesällä ja syksyllä 1941 suojaisat toimintaedellytykset, kun suomalaiset joukot työntyivät pidemmälle itään. Suomalaiset saavuttivat edullisen puolustustasan Maaselän ja Syvärin kannaksilla, Rukajärven suunnalla Uhtualla, Kuusamon Kiestingissä ja Sallassa Vermajoella. Erityisesti Karjalan kannaksella rintama oli niin tiivis, että partisaanijoukkojen oli käytännössä mahdotonta päästä siitä läpi.[2]
Ensimmäiset hyökkäykset tehtiin jo vuonna 1941 ja ne jatkuivat aina sodan loppumetreille asti. Kylien, yksittäisten talojen ja tiellä kulkijoiden kimppuun hyökkäämisen lisäksi partisaanit sabotoivat puhelin- ja liikenneyhteyksiä muun muassa räjäyttämällä siltoja ja puhelinpylväitä. Partisaanit ottivat toisinaan mukaansa myös vankeja.[3]
Palattuaan hyökkäyksien jälkeen takaisin Neuvostoliittoon neuvostopartisaanijoukot raportoivat ylemmilleen tuhonneensa kokonaisia varuskuntia pienten kyläyhteisöjen sijaan. Todennäköisempi syy pienten erämaakylien kimppuun iskemiselle oli kuitenkin kylistä ryöstettävät elintarvikkeet, sillä partisaanit eivät lähtökohtaisesti saaneet tarpeeksi evästä hävitysretkilleen. Ruuan varastaminen oli taas hankalaa ilman, että hyökättiin asukkaiden kimppuun. Tiedossa oli, että asukkailla saattoi todennäköisestikin olla aseita ja jos partisaanit jättäisivät ihmisiä heidän ryöstelyretkiensä jälkeen eloon, suomalaiset sotilaat saisivat tiedon partisaanitoiminnasta. Joitakin harvoja, yksittäisiä dokumentteja on löydetty, joiden mukaan partisaanit ovat onnistuneet kiristämäään tiloilta ruokaa tappamatta ketään. Nämä hetket jäivät kuitenkin harvoiksi.[4]
**
Lue lisää
Toisen maailmansodan partisaanitoiminta alkoi Josif Stalinin pitämästä radiopuheesta 3. heinäkuuta 1941. Puheella oli kaksi tarkoitusta: se oli suunnattu neuvostokansalle ja puna-armeijalle kannustukseksi taistelussa hyökkääjää vastaan, mutta myös varoitukseksi Saksalle. Stalin antoi partisaanijoukoille kolme tehtävää: tiedustella, hyökkätä ja tuhota. Kommunistisen puolueen keskuskomitea antoi 18. heinäkuuta 1941 erityispäätöksen, jossa sanottiin muun muassa seuraavasti: “Partisaanien tehtävä liittyy siihen, että saksalaisille valtaajille luodaan sietämättömät olot, häiritään viestiyhteyksiä, kuljetuksia ja taistelujoukkoja sekä kaikkea toimintaa ja tuhotaan valtaajat ja niiden apurit. Samalla pyritään perustamaan hevosilla ja jalan liikkuvia partisaaniosastoja ja tuhoojaryhmiä sekä tehostamaan johtamista fasistivaltaajia vastaan ja laajentamaan bolshevistista maanalaista organisaatiota.[5]”
Partisaanitoiminnan lisääntyessä Itä-Karjala jaettiin Karjalan ja Kuolan partisaanipiireihin, joiden väliraja kulki Kuusamon ja Suomussalmen puolivälissä. Kuolassa toimi viisi partisaanijoukkuetta, joista kolme toimi Kantalahden alueella ja kaksi Murmanskissa ja Petsamossa. Parhaimmillaan Karjalan alueella toimi erään lähteen mukaan jopa 25 partisaanijoukkoa. Partisaaneilla oli sotilasarvojen sijaan tehtävänimikkeitä, kuten tiedustelija, lääkäri tai ryhmän vetäjä.[6]
Neuvostoliiton partisaaniliike poikkesi kansanomaisesta, miehitysvaltaa vastaan taistelevista guerilla- tai sissijoukoista, jotka yleensä taistelivat vapaustaistelijoina omassa kotimaassaan olevaa ylivoimaista armeijaa tai miehittäjää vastaan. Esimerkiksi Viro tunnetaan metsäveljistään ja Espanjan pohjoisosassa sijaitseva Baskimaa ETA:sta. Tällöin myös siviiliväestön tuella oli merkitystä sissitoiminnan menestykselle: siviilit saattoivat antaa esimerkiksi suojaa ja ruokatarvikkeita vastarintaa tekeville partisaaneille.[7]
**
Talven 1941-1942 sääolot olivat ankarat, joten venäläiset partisaanikeskukset keskittyivät kouluttamaan osastoihinsa uusia naisia ja miehiä. Tämä näkyi kesän 1942 koittaessa entistä kiihtyneempänä partisaanitoimintana, joka paljasti sotilaspiirien alaisille ilmasuojelujoukoille ja lääninhallituksen alaisille poliisijoukoille tehtäväksi hajautetun partisaani- ja desanttitorjunnan heikkouden. Tämän lisäksi niin suomalaiset kuin saksalaiset joukot olivat sangen kokemattomia partisaanien torjunnassa. Erityisesti vaikeuksia tuotti partisaanijoukkojen takaa-ajo: viholliset onnistuivat yleensä vähintäänkin eksyttämään jäljittäjänsä, joskus myös tuottamaan tappioita partisaaneja jahdanneille suomalais- ja saksalaisjoukoille.[8]
Tähän haluttiin muutos, joten joulukuussa 1942 perustettiin partisaanien vastaiseen toimintaan erikoistunut Erillinen osasto Savukoski. Se perustettiin tilapäiseksi osastoksi Yhteysesikunta Roin alaisuuteen ja siihen liitettiin jo olemassa olevia, Sompion alueelle sijoitettuja komppanioita ja joukkueita. Erillisen osasto Savukosken kokoonpanoon kuului esikunta, 14. erillinen linnoituskomppania, 809. ilmasuojelukomppania, Osasto Manninen sekä 1., 2., ja 3. erilliset kevyet joukkueet. Esikuntaan kuului komentaja, adjutantti, talousupseeri, lääkäri, pastori, esikuntavääpeli, kaksi kirjuria sekä puhelin- ja radiohenkilöstöä. Osasto Saun – kuten sitä Savukosken vanhan nimen mukaan nimitettiin – varmistuslohkon oikea raja oli Savukosken ja Sallan välinen raja, vasen raja linjautui Sompiojärveen, Talkkunapäähän sekä Korvatunturiin ja takaraja Vuotostunturista Savukosken ja Pelkosenniemen rajalla olevalle Pessikoskelle, josta raja jatkui vielä Sompiojärvelle.[9]
**
Tämä on Itä-Lapin kuntayhtymän Partisaani-iskujen uhrien muisto -hankkeen toimeksiannosta laadittu yleiskatsaus viiden partisaanihyökkäysten kohteeksi joutuneiden kylien historiasta, neuvostopartisaanien kyliin tekemistä hyökkäyksistä ja niiden jälkivaikutuksista.
Partisaani-iskujen jälkivaikutukset
Sota on poikkeustila, jonka aikana väkivalta, pelko ja kuolema ovat arkipäivää. Inhimilliset ja moraaliset säännöt eivät päde samoin kuin rauhanaikana, ja seuraukset voivat olla seuraavaan sukupolveen ulottuvia painajaisia ja traumoja. Sotavahingoista puhuttaessa päällimmäisiksi nousevat usein aineelliset vahingot, vaikka aineellisten tuhojen lisäksi henkiset ja psykologiset vauriot aiheuttavat mittavaa kärsimystä jopa vuosikymmenien ajan.
Yksi neuvostopartisaaneihin liitetty tunne on pelko, jolle on ominaista, että se herää silloin, kun ihmiset eivät ole tarpeeksi perillä heitä uhkaavista vaaroista. Partisaanien hyökkäyksiä edeltävä liikehdintä pohjoisessa oli omiaan nimenomaan pelon herättämiseen, koska siitä jäi vain jälkiä: mahorkan haju, venäjänkielisiä einestölkkejä, asentopaikkoja ja niin edelleen. Partisaanien liikkeistä tiedettiin jo ennen niiden ensimmäistä Kuoskuun tekemää hyökkäystä 3. syyskuuta 1941. Tieto vieraiden liikehdinnästä oli tiedossa myös sodan johdolla.[10]
Lue lisää
Partisaani-iskuista aiheutuneita traumoja ja muita vaikutuksia on tutkittu jonkin verran, mutta tutkimusten tietosuojan takia niistä voidaan puhua vain yleisesti iskuja kokeneiden kohdalla. Ritva Tuomaala on väitöskirjassaan tutkinut partisaanihyökkäyksistä selvinneiden elämänkulkua ja selvittänyt, että yhteistä partisaani-iskuista selvinneille on ollut vuosikymmeniä jatkunut vaikeneminen ja siitä johtuva yksinäisen taakan kantaminen. Muita ilmenemistapoja ovat olleet ja ovat yhä turvattomuus, epätietoisuus, toivottumuus, suru, viha, pelko, kieltäminen, turtuminen ja häpeän tunne. Uhrien kokemukset ovat verrattavissa katastrofeihin, vakaviin sairauksiin, onnettomuuksiin tai rikollisiin tekoihin, jotka aiheuttavat suunnatonta pelkoa ja stressiä, koska uhri ei ole voinut sulauttaa kokemustaan aikaisempiin kokemuksiinsa.[11]
Sotatraumat ovat erityisen vaikeita siviileille ja lapsille. Tähän vaikuttaa etenkin se, että näillä ryhmillä ei ollut mahdollisuutta hallita omaa tilannettaan: heitä ei ollut koulutettu sodankäyntiin eikä heillä ollut aseita ja kykyä puolustautua.[12]
Traumojen lisäksi partisaanien hyökkäyksillä oli myös muunlaisia seurauksia, erityisesti lasten kohdalla. Lapset, jotka menettivät partisaani-iskuissa toisen tai molemmat vanhempansa, joutuivat ottamaan jo varhaisella iällä vastuuta jäljelle jääneestä perheestään. Menetyksen ja järkytyksen prosessointiin ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta, koska jäljelle jääneiden lasten oli pakko kantaa osansa raskaista töistä. Lisääntynyt vastuu vaikutti lisäksi niin, että perheen toimeentulon hankkimisesta ja yleisestä niukkuudesta johtuen lapsilla ei ollut mahdollisuutta käydä koulua ainakaan niin paljon kuin olisivat halunneet. Kaikkea tätä, kuten moni partisaanisodan uhri on kertonut, pahensi vielä ulkopuolelta tullut vähättely.[13]
**
Yksi suomalaiseen partisaanikeskusteluun liittyvä piirre on näkemys, että aihe olisi täysin vaiettu ja että siihen liittyviä seikkoja olisi salattu. On totta, että Suomen ja Neuvostoliiton välinen sodanjälkeinen tilanne, YYA-sopimus sekä kauppa- ynnä muut suhteet ovat vaientaneet keskustelua merkittävästi, mutta aihetta käsiteltiin jo jonkin verran ennen kylmän sodan päättymistä. Tietoja partisaaneista on ollut esillä aina 1950-luvulta lähtien muun muassa Kansa taisteli – miehet kertovat -lehdissä, sotaromaaneissa sekä jopa lapsille ja nuorille tarkoitetussa kaunokirjallisuudessa. Mainitaan muutama: Sotahistoriallinen toimisto julkaisi vuonna 1956 teossarajan Suomen Sota 1941-1945, jossa partisaanitoiminnan yleisen esittelyn lisäksi mainitaan, että joukot ulottivat toimintansa “jopa Suomen rajan länsipuolelle”, siviiliväestöä säästämättä. Vuonna 1961 julkaistiin Helge Seppälän kirja-arvio Neuvostopartisaanien toiminta Itä-Karjalassa. Seppälä julkaisi oman aihetta käsittelevän teoksensa Neuvostopartisaanit toisessa maailmansodassa vuonna 1971. Jo mainittu lasten ja nuorten romaani Rajaseudun lapset, jonka on kirjoittanut Helmi Salokannel. Kirja ilmestyi vuonna 1961.[14]
Kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton vuoden 1991 hajoamisen jälkeen partisaanisotaan liittyvä muistelukulttuuri avautui ja sai myös aiempaa laajemmin yhteiskunnallista näkyvyyttä. 1990-luvun lopulla aiheesta alkoi ilmestyä uusia tietokirjoja ja dokumentteja. Kuoskussa perustettiin 4. huhtikuuta 1999 vapaaehtoistyötä tekevä kansalaisjärjestö nimeltään Jatkosodan siviiliveteraanit ry ajamaan partisaanisodan uhrien asemaa. Yhdistyksen työn ansiosta partisaanien uhreille maksettiin 1 500 euron kertakorvaus sairaudesta, jos sen syy liittyi vuosina 1939-1945 tehtyjen partisaanihyökkäysten aiheuttamaan poikkeukselliseen järkytykseen. Valtiokonttori arvioi tuolloin, että psyykkisistä oireista kärsiviä oli noin 600. Hyökkäyksen kohteeksi joutuneita oli vuosituhannen vaihteessa elossa noin 1 200. Joulukuussa 2001 eduskunta hyväksyi valtiovarainvaliokunnan ehdotuksen laajentaa sotavammalain mukaiset korvaukset koskemaan myös partisaani-iskujen kohteeksi joutuneita lapsia ja naisia.[15]
Lisäluettavaa aiheesta:
- Aapa Uula. Partisaanit iskevät : dokumenttiteos taisteluista partisaaneja vastaan Lapin laajoilla selkosilla. Otava 1968.
- Aapa Uula. Yhteyspartio yllättää : partisaanien torjuntaa Lapin laajoissa erämaissa. Otava 1969.
- Anttala Esa. Partisaanit tulessa. Karisto 1978.
- Erkkilä Veikko. Vaiettu sota. Neuvostoliiton partisaanien iskut suomalaisiin kyliin Arator Oy 1998.
- Erkkilä Vaikko. Viimeinen aamu. Neuvostopartisaanien vaietut jäljet. Otava 2011.
- Erkkilä Veikko. Kylmää sotaa Lapissa : vaiettujen tapahtumien todistajat. Otava 2018.
- Erkkilä Veikko. Kello 04 Moskovan aikaan : he tulevat joka yö. Kirjarovio 2021.
- Erkkilä Veikko. Partisaaneja torjumassa: sissiosasto Saun sota. Otava 2025.
- Heikura Unto. Partisaanikesä. Toijalan Seudun Reserviupseerikerho 2011.
- Heiskanen Liisa. Pielisjärven lapset ja partisaanit : sotakesän 1944 tapahtumia Lieksan Kuorajärvellä ja Enon Ihannossa.
Kustannuskynnys 2011. - Jalovaara Ville. Piispa Wallinmaan surma : partisaani-isku Saariselällä 1943. SKS Kirjat 2021.
- Kallonen Kari. Olavi Alakulppi. Sissiluutnantti. Marskin ritari ja maailmanmestari. Kustannusosakeyhtiö Revontuli. Jyväskylä 2008.
- Kallonen Kari. Partisaanisota. Readme.fi 2022.
- Karhunen Joppe. Koiria sotapolulla : sotakoiratarinoita Vienan korpitaisteluista ja partisaanien takaa-ajoista jatkosodan päiviltä.
Otava 1967. - Kinnunen Tommi. Kaarna. WSOY 2024.
- Kolmonen Anu. Partisaanivalssi. Aviador 2022.
- Kärnä Veikko. Sattumauhrit : Murtovaaran partisaanihyökkäyksen vaiettu historia. BoD Books on Demand 2023.
- Laurén 2017: Laurén Kirsi. ”Siinä katottiin vähän aikaa konepistoolin suuaukkoa.” Traumaattiset kertomukset neuvostopartisaanien iskuista Lapissa ja Kainuussa jatkosodan aikana.
Teoksessa Pelko. Fear. Lähde. Historiatieteellinen aikakauskirja. Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys ry 2017. - Laurén Kirsi. Unohtamista uhmaten. Partisaanisodan muistelukulttuuri hiljaisena vastarintana. Teoksessa Hiljanen vastarinta
(toim. Outi Autti ja Veli-Pekka Lehtola). Tampere University Press 2019. - Lehtineva Aaro. Surullinen tapahtuma Kuusamon Suorajärvellä sodan aikana vuonna 1942. Vuotungin kylätoimikunta ja maamiesseura 1987.
- Martikainen Tyyne. Neuvostoliiton partisaanien tuhoiskut siviilikyliin 1941−44. Kemi-Sompion kairan Kuosku, Maggan talo, Seitajärvi ja Lokka hyökkäysten kohteena.
Värisuora Oy. Kemi 1998. - Martikainen Tyyne. Loisa Kalevi, Mäntyniemi Meimi. Partisaanisodan siviiliuhrit. Värisuora. Kemi 2002.
- Martikainen Tyyne, Loisa Kalevi, Mäntyniemi Meimi. Partisaanisodan siviiliuhrien muisto. Jatkosodan siviiliveteraanit 2002.
- Martikainen Tyyne. Rauha on ainoa mahdollisuutemme : Partisaanisodan kansainvälinen sovitusseminaari, Sodankylä 27.-29.09.2002 =
Meždunarodnyj seminar-primirenie partizanskoj vojny v g. Sodankjulja 27.-29-09.2002 g. Jatkosodan siviiliveteraanit 2004. - Martikainen Tyyne. Jatkosodasta Lapin sotaan : Lapin tuho – sotarikos. Värisuora 2005.
- Massa 1994. Massa Ilmo. Pohjoinen luonnonvalloitus : suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa. Gaudeamus 1994.
- Neitola Tuure. Sompion suomalaiset partisaanit : Sven Lokan ja lapsivangin tapauksen vaietut todisteet. Sodankylän Viestintätoimisto 2024.
- Ojanen Aimo. Kuujärven kersantti : romaani, kahinointia partisaanien kanssa v. 1942. Aimo Ojanen 2012.
- Oksanen, Tauno, ja Paavo Martikainen. Painajainen Pielisjärvellä: Neuvostopartisaanien toiminta kesällä 1944.
Lieksa: Pieliseläinen, 1998. - Pietola Eino. Partisaanien jäljillä. Gummerus 1981.
- Pulkkinen Jonna. Punainen pusero. Lappi partisaanien armoilla. Otava 2021.
- Salokannel Helmi. Rajakylän lapset. WSOY 1961.
- Seppälä Helge. Neuvostopartisaanit toisessa maailmansodassa. WSOY 1971.
- Sirén Esa. Partisaanien takaa-ajo. Gummerus 2024.
- Stepakov Victor, Kononov Sergey, Petrov Pavel ja Frolov Dmitry: Partisaaneja, desantteja, sissejä: rintaman molemmilla puolilla.
Hipputeos 2005. - Tasala Markku. Partisaanien sotavankina. Into Kustannus 2025.
- Tikkanen Pentti H. Partisaanit hyökkäävät. Karisto 1997.
- Tikkanen, Ville. Partisaanien uhrit. Kajaani: V. Tikkanen, 1996.
- Viheriävaara Eino. Partisaanien jäljet 1941-1944. E. Viheriävaara 1981.